Kaikella on aikansa ja paikkansa. Rannoilla lekottelu ja rento kaupunkilomailu jäivät tällä kertaa prioriteettilistassa kakkoseksi kuskin ilmoittaessa Pikavuoron ravaavan kertaheitolla länsirannikolla sijaitsevalta Penangilta Malesian koillisnurkan Kota Bharuun.
Kunnon pikavuoroetapilla tuntui matkustajienkin keskuudessa olevan jo kysyntää. Siirtoajoja lukuunottamatta edellisestä bussirykäisystä tuli keskiviikkoaamuna kuluneeksi viikon päivät, Malesian puolella kilometrejä oli kertynyt pyöreät nolla.
Pikavuoromanageri Juhan kanssa kippari oli toki suhaillut edestakaisin Thaimaata ja viimein rajan yli Georgetowniin, mutta matkaväsymystä ei kummastakaan juuri ollut havaittavissa. Toisaalta jo aikataulutuksenkin takia liikkuminen oli välttämätöntä. Harmistumisen häivähdyksen olin silti näkevinäni Penangiin vastikään saapuneiden herrojen kasvoilla kertoillessani kaupungin kuvioista itsenäisyyspäivän pirskeissä.
Keskiviikko valkeni aurinkoisena, keskipäivä kuumana. Koko päivän auringossa seissyt bussi oli polttava ajomatkan alkaessa. Paahde ei silti paljoa painanut, vaan kuskin kaasutteli ammattaimaisin ottein läpi Georgetownin iltapäiväkaaoksen. Suunnaksi otettiin Penang Bridge, yli kolmentoista kilometrin mittainen silta, joka yhdistää saaren mantereeseen.
Pikavuoron päästyä sillalle selkärankaa pitkin valuvat hikinorot unohtuivat ja kameroiden sulkijat räpsähtelivät rytmikkäästi. Näkemisen arvoinen maisema helli kuumuudessa pehmennyttä pääkoppaa ja pakkasi pikavuoropoppoon tiiviisti tuulilasin läheisyyteen. Tovin kestäneen ja arviolta puolisen gigatavua muistikortilta vieneen ylityksen jälkeen vastaan tuli tosin palautus maanpinnalle.
– Joo, onhan tää aika nätti. Tullessa maisema oli silti vielä sata kertaa siistimpi, tokaisi tyynesti eturivissä istunut manageri heilutellen uutuudessaan kimaltelevaa kameraansa.
Sillan jälkeen posotettiin jonkin aikaa tasaiselta tuntunutta tietä. Sitten alkoi mäki, jolta laskeuduttiin vasta vähän ennen määränpäätä.
Matkan varrella ihailtiin tuntitolkulla aavaa viidakkomaisemaa. Bussin moottorin jyllätessä jyrkänteen reunalla alla avautuvat vehreät laaksot vipelsivät ohi toinen toistaan vaikuttavimpina. Kuvien tason keskinkertaisuuden yritin selittää itselleni monin tavoin – bussin ikkunan heijastukset, vastavalo, huono objektiivivalikoima.
Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin, ettei edessä avautuvaa älyttömyyttä ole edes tarkoitus kokonaisuudessaan siirtää bittiavaruudessa eteenpäin. Internet ei tapa tarvetta matkustamiseen, sillä maisemat, fiilikset ja tarinat muuttuvat todeksi vasta, kun ne itse kokee.
Mäkisen viidakkovaelluksen, parin bensa-asemapysähdyksen ja pahimman kuumuuden jäädessä taakse alkoi määränpääkin häämöttää. Kota Bharun muslimivaltaiseen kaupunkiin saavuttiin iltakymmenen maissa. Takki tyhjänä ja vajaat 400 kilometriä lähtöpaikkaa lännempänä.
Autiot kadut, pimeät ikkunat ja limainen olotila tuottivat jollain tapaa aavemaisen tunnelman, joka hälveni vasta, kun matkatavarat oli saatu siirrettyä hotellihuoneisiin ja edessä avautui maisemista kaunein: isot ranskalaiset, kylmä limonadi ja yhdeksän kananuggettia.
Suosittele Pikavuorolle pysähdyspaikkaa Malesian itärannikolta!
