– Mä olen nyt naimisissa tän perhanan auton kanssa, tokaisi pikavuorokippari Jani Laine vajaa viikko sitten käydyssä kriisipalaverihenkisessä puhelussa.
Lentävää lausahdusta seurasi naurahdus. Tai ehkä pikemminkin hymähdys, jonka ilottomuus tuolloin vallinneessa byrokratiapyörremyrskyssä oli näin jälkeenpäin ajateltuna kovin ilmeinen. Vitsiltä se silti kuulosti, taisinpa itsekin tuolle liitolle hieman hörähtää.
Sittemmin nuo sanat ovat saaneet pääni sisällä aivan uudenlaisen merkityksen. Palautettuani parisen viikkoa arkeani piristäneen tytön takaisin Singaporen lentokentälle samaistumisen polttava aalto kouraisi vatsanpohjaa.
Tytön kadotessa kulman taa katseeni jäi harhailemaan Changin kenttäkompleksin kattorakenteisiin. Arkeenpalaamisen tunne kolahti tajuntaan kovaa, korkealta ja täysin yllättäen. Parin viikon loma pikavuoroilusta tuli tuossa hetkessä symbolisesti tiensä päähän, vaikka Australian-etapin lähtölaukaukseen onkin todellisuudessa vielä aikaa vajaan viikon verran.
Kipparin sanat kaikuivat korvissa koko parinkymmenen minuutin metromatkan ajan. Ja parinkymmenen minuutin kävelymatkan. Ja kaikuvat yhä. Nyt jo kuudetta tuntia.
Tuossa hetkessä muuttui paljon. Ymmärsin hitaiden aamujen vaihtuvan valvottuihin öihin, hierovilla penkeillä varustettujen luksusbussien Ajokin karuun kauneuteen ja rentojen rantapäivien itseään toistaviin autokorjaamokatastrofeihin. Aamutuimaan vierestä saa hapuilla rusehtavan laineilevan hiuspaljouden sijaan Viihdepäällikön blondattua pehkoa.
Tuossa hetkessä Australia, Ajokki ja kumppanit tuntuivat hyvin epäviehättävältä elämänpolulta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri jäänyt. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa tuo salakavala bussinrotisko oli onnistunut rengastamaan minutkin. Ja tähän vielä iloton naurahdus perään.
– No, asiat voisivat olla huonomminkin, lohdutin Lainetta tämän tunnustaessa pikavuorobussin aviopuolisokseen. Eivätpä nuo sanat paljolti kuskin mieltä tuolloin lämmittäneet. Nyt ymmärrän, miksi.
Pahinta vallitsevassa tilanteessa on se, ettei ulkopuolisia voi oikein syytellä. Jos itse tarjoaa pikkusormea, ei kai pitäisi yllättyä, kun huomaa menettäneensä koko käden. Siispä show must go on ja sitä rataa, seikkailu jatkuu. Erästä pikavuorofilosofia lainaten:
– Kyllä tämä tästä vielä hymyksi hyytyy.
—
Believe it or not, Pikavuoro and marriage do not have that many differences. At least, both have their ups and downs.
Ei se matka, vaan päämäärä. Ymmärrän hyvin, nou tuntemukset. Itse aikanaan, kymmeniä vuosia ulkomailla kulkeneena. Ei muuta, kun eteenpäin tai sitten kotio kohden . Kyllä, se huominen taas tulee, jaksamisia sinne taipaleelle.
Voimia, voimia! ”Avioliitto” antaa paljon, jos ottaakin 🙂 ! Hyvää matkaa edelleen ja tästä eteenpäin, ennen pitkää maapallo on kierretty ja olette kotona taas.
Pankeehan Kiho virtaan niin nähään liikkumiset kartalla!
Paikannus saataneen piakkoin kuntoon. Karanteenisäädösten takia Janin on ollut vaikea päästä laitteeseen, ja oikeastaan koko bussiin, käsiksi.
K
Kiitokset tsemppauksesta! Feenikslinnun tapaan tuhkasta noustaan varmasti 🙂
K
Sit kun rengastat mut, ostansulle hierovat penkin.
My love don’t cost a thing
K