Päätepysäkillä

Minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että Pikavuoro Bangkokiin on saapunut määränpäähänsä. Bussi seisoo turvallisesti  parkkipaikalla valmiina siirtymään

Tunne on tällä hetkellä hieno. Parin kuukauden jännitys auton, rajaylitysten ja muiden vastaavien suhteen laukesi suurimmaksi osaksi jo Thaimaan rajalla, mutta kyllä riemua vielä riittää. Todennäköisesti vasta muutaman päivän tai viikon kuluttua alkaa oikeasti hahmottamaan, että on ajanut bussilla tänne. Suomesta.

Viimeinen ajopäivä oli sopivasti yksi matkan raskaimmista. Starttasimme Khoen Kaenista vasta puolenpäivän aikoihin, ja päivä oli läkähdyttävän kuuma. Autossa ei ole ilmastointia, joten pahimmillaan iltapäivästä rannekelloni lämpömittari näytti 38:aa astetta. Pidimme Koratin kaupungissa parin tunnin breikin, sillä sellaista kuumuutta ei yksinkertaisesti jaksa koko aikaa. Edes auringonlasku ei juuri parantanut tilannetta.

Noin 100 kilometriä ennen Bangkokia oli myös muutamian erittäin ruuhkaisia kohtia. Meinasi hymy hyytyä, kun muutaman kilometri madeltiin 20 kilometrin tuntivauhtia. Nopea laskutoimitus antoi melko masentavan arvion saapumisajasta. Onneksi itse kaupungissa liikenne oli hyvin vähäistä. Bussi pysäytettiin MBK-ostoskeskuksen läheisyyteen hieman puolenyön jälkeen paikallista aikaa. Se oli sitten siinä.

Tuntuu epätoivoiselta tehtävältä yrittää summata koko matkaa yhteen kirjoitukseen. Ajatukset ovat tällä hetkellä kaikkea muuta kuin selkeitä ja organisoituja.

Ensinnäkin suuret kiitoksen blogin lukijoille, jotka ovat seuranneet matkan etenemistä herkeämättä Suomesta lähtien. Suhtautuminen koko matkaan ja erityisesti blogiin on ollut intohimoista. Sekä positiivinen että negatiivinen palaute on ollut erittäin voimakasta ja värikästä, kovin kylmäksi ei blogi tuntunut jättävän ketään.

Blogin pitäminen on ollut tähänastisen elämäni ylivoimaisesti haastavin kirjoitustehtävä. Alkuperäinen suunnitelma oli päivittää blogia muutama kerta viikossa, ei missään nimessä joka päivä. Tämä tehtiin myös selväksi heti alusta lähtien, mutta isolle osalle lukijoista tahti ei riittänyt. Päivänkin tauko alkumatkan aikana synnytti sellaisen myrskyn, etten olisi koskaan uskonut.

Haastavaksi blogin pitämisen teki ennenkaikkea matkan tiivis etenemisvauhti. Suurimmassa osassa matkan varrelle sattuneista kaupungeista vietimme korkeintaan pari yötä.

Oli toisinaan erittäin raskasta saapua kaupunkiin keskellä yötä väsyneenä ja nälkäisenä ja lähteä ensimmäiseksi etsimään auki olevaan nettiluolaa tai muuta mahdollisuutta päästä tietoverkkojen äärelle, samalla kun muut lähtivät syömään tai muuten vain tutkimaan kaupungin iltaa. Joskus nettiyhteyttä ei yksinkertaisesti löytynyt koko kylästä tai kaupungista.

Varsinkin Venäjän ja Kazakstanin maaseudut olivat haastavia: paljon ajoa ja vähän aikaa Novye-Vyselkin tyyppisessä kyläpahasessa, jonka ainosta postitoimistosta löytyy nurkassa pölyttyvä tietokone ja kaksi nettiyhteyden perään kyselevälle päätään hiljaa pyörittelevää emäntää. Kiinan jälkeen nettiongelmat onneksi helpottivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Vaikka heikkoina hetkinä tuntuikin, että matkasta oli vaikea nauttia matkana, ainakin tämä on ollut kaikkien aikojen paras työmatka.

Kyllästymään ei ole päässyt, niin laidasta laitaan kulttuurien ja ilmaston puolesta on taivallettu lyhyessä ajassa.

Pinta-alaltaan maailman suurin valtio (Venäjä), maailman väkirikkan valtio (Kiina), maailman toiseksi kylmin pääkaupunki (Astana), maailman pinta-alaltaan suurin kaupunki (Jiuquan), korkeimmalla merenpinnan tasosta sijaitseva pääkaupunki (Lhasa) – nämä jo osaltaan kertovat, miten vaihteleva reittimme on ollut.

Janilta matkan suorittaminen on vaatinut uskomattoman määrän työtä. Ohjaustehostin on ollut käytännössä rikki Kazakstanista lähtien, vaikka sitä on yritetty huoltaa. Toisiaan surkeita teitä ja vuoristokiharaa on riittänyt valtava määrä. Bussin ohjaaminen näissä olosuhteissa turvallisesti ja varmasti on ollut hieno suoritus, jonka laatua ei ehkä voi ymmärtää, ellei ole itse ollut mukana.

Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, ja hyvä niin. Viimeisen viikon parin aikana on itse kullakin, myös minulla, tullut sellainen tunne, että homma saisi olla pikkuhiljaa paketissa. Kaksi kuukautta on tällaisella reissulla on pitkä aika samojen naamojen ympäröimänä, vaikka hämmästyttävän vähillä konflikteilla on selvittykin.

On suorastaan uskomatonta, miten hieno porukka matkaan on lähtenyt. Aikanaan pohdiskelin ensimmäisissä blogipostauksissa, että tämäntyyppiselle matkalle tuskin kovin pahat jännittäjät edes harkitsisivat lähtevänsä.

Jos kaksi kuukautta talvisen Venäjän, Gobin autiomaan ja Laosin helteisien vuoristoteiden läpi lähes  25-vuotiaalla bussilla kuulostaa sinusta hyvältä idealta, olet luultavasti hieman tärähtänyt. Kun tällaisia kroonisesta happivajauksesta kärsiviä henkilöitä isketään 15 samaan linja-autoon, eihän lopputulos voi olla kovin huono.

Kiitos näin julkisestikin kaikille mukana olleille. Soitellaan.

Tämä uhkaa lipsua nyt  Oscar-gaalan kiitospuheeksi, mutta kiitos myös Rantapallolle, joka mahdollisti oman osallistumiseni matkalle. Rantapallon tiimi on jaksanut kannustaa matkustajia alusta lähtien.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla huomista päivää. Suomen suurlähetystö Bangkokissa on kutsunut tiedotustilaisuuteen thaimaalaisia medioita sekä joitain kansainvälisiä uutistoimistoja. Homma saattaa lipsahtaa lapasesta, jos thaimaalaiset innostuvat jutusta. Tai sitten paikalla ei ole ketään. Joka tapauksessa tilaisuus suurlähetystön yhteydessä viimeistään vetää reissun pakettiin.

Päivitän tottakai vielä huomisen tunnelmat ja tapahtumat tänne, mutta sen jälkeen otan suunnan jollekin saarelle ilman kannettavaa tietokonetta. Alkaa pikavuororeportterin vapaapäivä.

Onhan ollut reissu.