Lutuuria, lutuuria

Tuhannet buddhalaiset pyhiinvaeltajat kiertävät aamuauringossa kylpevää Potalan palatsia, joka levittäytyy Lhasan keskustan Marpo Ri -kukkulan rinteille, loistaen punamullan, okran ja puhtaan valkoisen väreissä.

Rukouskellot helisevät ja myötäpäivään palatsia ympäröiviä katuja kiertävät pyhiinvaeltajat mumisevat ääneen pyhiä säkeitä. Vannoutuneimmat liikkuvat suoristaen itsensä vaakatasoon kadulle jokaisen askelman jälkeen. Liikkeen nimi on chak tsel, ja sen eri vaiheet osoittavat kunnioitusta lamalle, Buddhalle, dharmalle sekä munkeille.

Jotkut ovat kulkeneet ainoastaan chak tsel –liikkeellä palatsille kotoaan Lhasasta, toiset jopa tuhansien kilometrien päästä muualta Tiibetistä. Äärimmäisen rankka matka voi kestää kuukausia.

Vaikka suurimpiin intohimoihin ei kuuluisikaan juosta kamera kourassa nähtävyydeltä toisella, on maailmassa joitain paikkoja, joiden väliin jättäminen on kokemusten ja henkisen pääoman kartuttamisen kannalta typerää.

Potalan palatsi Lhasassa on yksi näistä paikoista.

Vaikka Potalaa kuvaillaankin virallisesti museoksi, ei sisällä tarvitse odottaa väsähtäneitä muinaismuistoja tai huonolla englannilla opaskylttien tekstejä molkottavia, säriseviä ääninauhoja.

Niitäkin saa halutessaan, mutta Potalan ydin on jossain muualla.

Palatsi toimi Tiibetin poliittisena ja hengellisenä keskuksena 1600-luvulta aina vuoteen 1959, jolloin Tiibetin epäonnistuneen kansannousun seurauksena nykyinen dalai-lama, Tenzin Gyatso, pakeni Tiibetistä Intiaan.

Vaikka poliittista valtaa ei Potalassa enää käytetäkään, palatsin hengellinen merkitys tiibetiläisille on tänäkin päivänä ilmiselvä.

Kun palatsiin haluava on ensin kiivennyt huipulle vievät 300 kiviaskelmaa, jotka Lhasan ohuen ilman vuoksi saavat kovakuntoisemmankin huohottamaan holtittomasti, avautuu aikamatka menneisiin aikoihin. Kaikkialla ahtaiden sisätilojen käytävillä kiertää pyhiinvaeltajia, jotka lahjoittavat jumalkuville pieniä seteleitä ja polttavat rasvaa siihen tarkoitetuissa astioissa. Liekin on tarkoitus ohjata heitä seuraavassa elämässä.

Loputtomasti jatkuvat kammiot ovat katosta lattiaan pullollaan koristeellisiin rasioihin säilöttyjä dalai-lamojen kirjoituksia sekä maalauksia ja veistoksia, jotka kuvaavat menneiden dalai-lamojen elämää, buddhalaisuuden symboleita ja erilaisia jumalolentoja. Potalassa on myös kuolleiden dalai-lamojen haudat, joista tärkeimmät on vuorattu tonneilla kultaa. Epäselvää on, mihin nykyinen dalai-lama haudataan hänen maallisen taipaleen päätyttyä.

Käsin kosketeltavan hengellisen tunnelman kruunaa kaikkialla leijaileva palavan rasvan ja suitsukkeiden makea tuoksu.

Palatisissa sijaitsee myös dalai-laman asuin- tai työskentelytilat, jotka hämmästyttävät vaatimattomuudellaan. Hämärät salit on toki koristeltu kauttaaltaan värikkäillä symboleilla ja tiibetinkielisillä teksteillä, mutta kaikki ylimääräinen hienostelu puuttuu. Talvisin kalseankolkossa kivipalatsissa on myös korkeimman hengellisen johtajan ollut tyytyminen vaatimattomaan elämään.

Kuvaaminen on sisätiloissa kielletty, minkä ymmärtää hyvin, kun yrittää luovia hartaasti meditoivien tiibetiläisten keskellä. Salamavalon kanssa säheltävä turisti olisi hieman kuin suomalaisiin häihin tai hautajaisiin eksynyt, eksotiikannälkäinen kuokkavieras. Hyvin epätoivottu, siis.

Pikavuoro vietti tänään todellista kulttuuripäivää, mikä on Tiibetissä lähes pakollista tai ainakin hyvin, hyvin palkitsevaa. Potalan lisäksi piipahdimme Jokhangin temppelissä, joka sijaitsee keskellä vanhaa Lhasaa.

400 000 asukkaan Lhasahan jakautuu uuteen ja vanhaan puoleen, joista uusi, läntinen puoli on vahvasti kiinalaistunut. Itä-Lhasa pyrkii pitämään kiinni tiibetiläisestä identiteetistään, talot ovat vanhempia ja ihmiset pukeutuvat perinteisiin tiibetiläisasuihin.

Päivän kiertely auttoi ymmärtämään, miten konkreettista, arkipäiväistä ja aitoa tiibetiläisten suhtautumineen uskontoon on. Täällä ei tarvita kampanjoita kirkosta eroamisen tai siihen liittymisen puolesta eikä pohdiskella lehtien yleisönosastokirjoituksissa, mikä säkeistö vanhoista virsista on soveliasta laulaa koulun kevätjuhlassa ja mikä ei.

Uskonto on osa elämää, elämä on osa uskontoa. Myös tällaisen vanhan pakanan on pakko arvostaa hengellisyyttä, joka perustuu kaiken olevaisen kunnioittamiseen, itsensä tutkimiseen ja omien juuriensa arvostamiseen.

Yhden päivän perusteella on Lhasasta vielä vaikea sanoa mitään järkevää ja lopullista, enkä aio esittää, että olisin saanut jonkinlaisen kokonaiskuvan kaupungista. Hengellistä, hieman mystistä, aasialaista – tässä järjestyksessä. Mutta myös pikaruokaloita, Apple Storeja sekä kiinalaispankkien valtavia konttoreita.

Ehkä päivän suurin oivallus on, ettei Lhasaa tai Tiibetiä voi ymmärtää kulkemalla yhtäkään helppoa tietä.